Rautatie, Juhani Aho

Voin haistaa nenässäni hevosen, tuntea kainaloissani reen laidat. Huomaan pohtivani miten erilaiselta tuoksuu tupakka herrasväen ja tavan maalaisen piipussa. Tunnen ihollani vuodenajat hankineen helteineen. Rautatie, pölkkyineen kiskoineen, onkohan se kiiltävämpi uutena kuin vuosikymmenten jälkeen. Jossain vaiheessa pölkyt opittiin kyllästämään kreosootilla mistä on peräisin se rautatien tuttu ominainen tuoksu.

Eritoten ymmärsin Mattia miehenä. Elämisen ja olemisen vastuu olisi ihmisellä suuri jo ilman periaatteita ja vaivaavia ajatuksiakin, varsinkaan vaimonsa ajatuksia. Uteliaisuus, miten se viekään ihmistä ja samaan aikaan pitää elää kurissa ja nuhteessa. Liisahan tuon tietää mistä sopii mennä avojaloin ja että herrasväen maiden poikki kulettaessa pitää kengät laittaa jalkaan. Mutta kun mies ja vaimo toisiaan rakastaa, niin mahtuuhan siihen kaikenlaista, erimielisyyttäkin.

Yleensä teknisen kirjallisuuden lukeminen on hidasta, kun pitää ajatella samalla, mutta tässä kirjassa sanat ja kirjoitustyyli oli niin vanhaa, että piti keskittyä yhtälailla.