Matka mustaan aukkoon, Tommi Tenkanen

Teos on mainio katsaus mustien aukkojen ja niiden tutkimuksen nykytilasta (huom. kirjan kirjoitushetkeen, muutama päivitys on jo tapahtunut) ja se on kirjoitettu maanläheiseen tyyliin. Mustat aukot ovat sitä kiehtovampia mitä enemmän niistä lukee. Niitä on olemassa isoja ja pieniä (eikä oikeastaan keskikokoisia, mikä selitetään kirjassa auki hienosti). Se on vielä hieman avointa, miksi asetelma on juuri näin: avaruudessa tapahtuu jatkuvasti ja LIGO:lla on pystytty havaitsemaan useita mustien aukkojen yhteensulautumisia. Jos näitä tapahtuisi säännöllisesti eri puolilla avaruutta, luulisi että pienistä mustista aukoista summaantuisi myös keskikokoisia. Yhtä kaikki, nämä mustien aukkojen yhdistymiset ovat niin rajuja tapahtumia, että ne levittävät ympäristöönsä niin voimakkaita vääristymiä painovoimakenttään (gravitaatioaallot), että se on mitattavissa täällä asti. Toki LIGO, tuo L:n mallinen laserputki kävi monta historian vaihetta läpi, ennen kuin alkoi saada varmistettuja mittaustuloksia. Yksityiskohdat löytyvät kirjasta. Lisäksi on teorettisesti hyvin selitetty auki se, että mustat aukot eivät voi kasvaa loputtomasti. Ylipäätään käsitykseni mustista aukoista ja aineen rakenteesta sai taas uusia kierroksia tämän kirjan myötä.

Elina Lindforsin päivitykset

Kävin 2024 syksyllä Elina Lindforsin luennolla "Jännittävät mustat aukot" ja hänellä oli uudempaa tietoa kuin kirjassa, sillä kirjassa vasta spekuloitiin, että olisiko mahdollista, ja miten, kuvata musta aukko Linnunradan ytimessä. Kirjan kannessa on Sagittarius A:n kuva (26000 valovuoden päässä), Elinalla oli esittää kuva Linnunradan mustasta aukosta. Oma tarinansa oli ylipäätään se taajuus, jolla tämä kuvaaminen onnistuu kosmisten pölykerrosten läpi. Elina, samoin kuin Tommi kirjassaan, selittivät sen tavan jolla maapallo muutettiin yhdeksi isoksi radioteleskoopiksi. Käytännössä radioteleskoopit ovat tarkastelukohdetta ajatellen maapallon laidoilla (pinta-alan maksimointi) ja niille on erikseen viety keskenään synkatut atomikellot, jotta kaikkien radioteleskooppien mittausdata voidaan synkronisoida äärimmäisen tarkasti.

Ajatukseni valon "hidastumisesta"

Kirjaa lukiessa tuli mieleeni, että oliskohan mahdollista, että valo "hidastuisi" todella pitkiä matkoja kulkiessaan? Hidastumisella tarkoitan valon värin muuttumista eli aallonpituuden pitenemistä. Huomatkaa että tällöin kulkunopeudenhan ei tarvitse muuttua tyhjiössä, jottei kaikkia fysiikan lakeja (SI-järjestelmän määritelmät mukaan lukien) tarvitsisi muuttaa. Tämä kuitenkin muuttaisi käsityksiämme monessa asiassa, mutta saattaisi selittää koko kosmologian vähän uudella tavalla. Esimerkiksi tällä hetkellä tulkitsemme, että laitimmaiset näkemämme valonlähteet loittonevat meistä melkoista vauhtia, koska lähempänä tapahtuvat doppler-ilmiöt puna- ja sinisiirtymineen toimivat juuri niin. Loittonevissa valonlähteissä havaitaan punasiirtymää ja lähestyvissä sinisiirtymää. Mitä jos kuitenkin valon spektri siirtyy kohti punaisempaa sävyä todella pitkän matkan kulkiessaan? Entä jos matkan yhä kasvaessa valo hidastuu infrapunan puolelle? Entä jos vielä kauempaa tuleva valo hidastuu mikroaalloiksi ja radioaalloiksi? Silloinhan niiden luonnekin muuttuisi niin radikaalisti, että ne tuskin ikinä tulisivat perille todella kaukaa. Tämä selittäisi ehkä kosmisen taustasäteilyn ja sen että kosminen näköhavaintomme päättyy nykyisellään tunnettuun avaruuden rajaan. Ehkä avaruus ei sittenkään laajene kuten sen on tähän asti esitetty tekevän. Ehkä kokonaisuutta ei uhkaakaan lämpökuolema kuten on esitetty. Mitä jos kyseessä on kuitenkin valon aallonpituuden siirtymä? Minua on jäänyt häiritsemään myös ne ilmiöt, joita on kokeellisesti todettu kahden fotonin törmätessä toisiinsa, mutta siinä mennään jo tämän aiheen ohi kvanttimekaniikkaan. En mene tämän pidemmälle perusteluihin, mutta jätän hypoteesini tänne Internettiin. Mustissa aukoissa on tapahtumahorisontti, ehkä avaruudessa on valohorisontti?